Kahden viikon työelämäjakso Windhoekissa, Namibiassa 7.-23.9.2019
Lauantaiaamuna 14.9. lähdimme vuokra-autolla Atlantin rannalle Swakopmundiin. Matkaa oli 352 kilometriä. Lähdimme Windhoekista klo 8.00 ja perillä hotellilla olimme klo 13.00. Matkalla pysähdyimme kerran jätskille Karibibin huoltoasemalle ja tapasimme sattumalta suomalaisnaisen, jonka mies oli aseman päällikkö. Tie oli päällystetty koko matkalta ja matka sujui joutuisasti. Tie kulki myös toisen pienen kaupungin, Usakoksen kautta. Vastaan tuleva auto vilkutteli meille valoja – varoitus siitä, että strutsi oli ylittämässä tietä. Pyrstöhöyhenistä sain napattua kuvan, kun iso lintu meni jo menojaan.
Vähän jaloittelua jossain Windhoekin ja Swakopmundin välissä.
Swakopmundissa kävimme viemässä tavarat hotelliin ja lähdimme saman tien ajelemaan kaunista rantatietä kohti lähellä sijaitsevaa Walvish Bayta. Kaupunki oli pieni ja sievä, kävimme Raft-ravintolassa syömässä. Minä söin merikrottia. Rannalla näimme valtavan parven isoja flamingoja seisoskelemassa matalalla riutalla. Nämäkin linnut olivat liian kaukana kuvattaviksi ilman kunnon kameraa.
Walvis Bay
Raft-ravintola.
Palattuamme takaisin tutustuimme Swakopmundiin. Kaupungissa on eurooppalainen ilmapiiri, mikä on varmasti eksoottista Namibialaisille. Ihmisiä oli vähän ja kaupunki oli hyvin hiljainen. Nyt ei ole turistisesonki, koska on talvi ja kylmä. Minulla oli takki päällä ensimmäisen kerran tällä reissulla.
Swakopmund
Swakopmund
Paikallisia ”puluja”.
1905 rakennettu pitkä puulaituri.
Atlantin tyrskyt.
Ei tehnyt mieli mennä uimaan.
Swakopmundin hiekkaa.
Taustalla isoja dyynejä.
Sunnuntaiaamuna 15.9. lähdimme liikkeelle jo klo 8. Tavoitteenamme oli nähdä harvinaiset welwitchia mirabilis -kasvit autiomaassa. Kävimme ensin hakemassa luvat luonnonsuojelualueelle matkailuministeriön toimistosta (ei niitä kukaan kertaakaan kysynyt). Ajelimme sumuisten kuumaisemien läpi soratietä kasvien luokse. Reitillä oli myös muutama turistibussi, jotka mennä huristelivat hirmuista vauhtia.
Juliste matkailuministeriön seinällä.
Kuumaisemia.
Lisää kuumaisemia.
Turistibussit liikkeellä myös.
Welwitchia mirabilis -kasvien ympärille oli rakennettu kiviympyrä.
Kasvin suomalainen nimi on ikilehti.
Se elää vain Namibin autiomaassa ja on äärimmäisen sitkeä.
Kasvi saattaa elää jopa 2000-vuotiaaksi.
Isoimman kasvin ympärille oli pystytetty verkkoaita suojelemaan sitä ihmisiltä.
Teksti kivessä: Tämä kasvi on noin 1500 vuotta vanha.
Pysy pois kasvin juurien päältä, jotka ovat maan pinnassa.
Auta suojelemaan yhtä maailman harvinaisimmista kasveista.
Varokaa liskoja, strutseja ja kudu-antilooppeja.
Tässä on yhden ison maatilan raja.
Kasvien jälkeen suuntasimme kohti Windhoekia. Koko takaisinpaluumatka ajettiin soralla (noin 300 km). Ensin ajeltiin pitkä matka tasamaalla. Kuljettiin läpi maanomistajien porttien. Karjankasvattajien maatilat olivat valtavia aidattuja alueita. Yksi strutsi nähtiin ja kudu-antilooppeja seisoskelemassa varjoissa kaukana puiden alla. Eläimet eivät näin kuivassa paikassa taida viihtyä, vaan oleskelevat vesikuoppien läheisyydessä. Tasaisen maaston jälkeen tie alkoi muuttua mäkisemmäksi, kunnes lopulta olimme jo vuoriston serpentiiniteillä. Nousua oli meren rannalta 1600 metriä Windhoekin ylängölle. Tie kulki välillä suoraan ylös ja taas alas. Auto tuntui välillä hidastavan ja pysähtyvän kokonaan jyrkissä ylämäissä. Onneksi näin ei käynyt.
Meidän vuokra-automme ei ollut nelivetomaasturi. Sellainen olisi hiekkaisilla vuoriteillä ollut kuitenkin parempi. Mäet nousisivat paljon kevyemmin, eikä olisi pelkoa auton hajoamisesta.
Vuorillakin oli isoja karjatiloja ja portteja keskellä tietä. Iso lauma apinoita tukki tien lähellä kaupunkia, hyppelivät kyllä alta pois. Koko päivä ajettiin, neljän aikaan vasta oltiin perillä Windhoekissa. Kilometrejä oli vähemmän kuin menomatkalla, mutta matkanteko paljon hitaampaa. Näitä maisemareittejä voi kyllä suositella muillekin!
Tämän blogin kirjoitti Sirpa Grönvall Porin toimipisteestä.