Hyvää iltaa Lissabonista!
Vialongan isäntäorganisaation väen kanssa vierähtivät arkipäivät hyvin joutuisasti. Eikä tämä viikonloppukaan tylsäksi ole käynyt. Metrolla suihkin suuntaan ja toiseen auringon helliessä Suomen marraskuusta paennutta. Huomenna taas pyörähtää uusi viikko käyntiin ja suunnitelmat ovat selvät – tässä vaiheessa 😉 Ovat sen verran temperamenttisempaa väkeä täällä, että koskaan ei voi tietää, meneekö päivä siten kuin oli alun perin ajateltu vai mitä tapahtuu. Että mennään koko joukko innolla ja tunteella.
Vialongan oppilaitosryhmittymään kuuluu yhdeksän eri kouluasteen oppilaitosta päiväkoti-ikäisistä aikuisiin. Perjantain alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin ollut koko päivän graafista suunnittelua opettavan Miguelin ja parinkympin molemmin puolin olevien opiskelijoiden kanssa. Mutta suunnitelmat on tehty muutettavaksi. Lounassoppaa ryystäessämme hoksasi Miguel, että hei, heti lounaan jälkeen ovat viitosluokkalaiset lähdössä retkelle naapurikaupunki Vila Franca de Xiraan kunnan ja Portugalin historiasta kertovaan valokuvamuseoon sekä azulejojen tekoa opettelemaan. Azulejot ovat niitä aivan upeita maalattuja laattoja, joilla jopa osa taloista on täysin päällystetty. Taidemuoto, johon osaaminen tuli aikoinaan maurien mukana Eurooppaan ja portugalilaiset ovat jalostaneet sitä todella pitkälle. Eivät ole suotta ylpeitä tästä taidemuodosta. No sinnehän minä sitten kymppivuotiaiden kanssa lähdin retkelle. Kivaa oli – ja meteliä 🙂
Erityisopetuksen näkökulmasta mielenkiintoinen asia Portugalissa on, että täällä pyritään siihen tilanteeseen, että kaikki lapset osallistuvat ns. normaalikouluissa opetukseen. Erityisoppilaitoksia vältetään viimeiseen asti eikä niitä kovin runsaasti löydykään – ymmärsin, että vain todella, todella harvoin lähdetään erityisoppilaitokseen. Kyselin, miten tämä käytännössä toimii ja minulle kerrottiin, että jos perusopetuksen luokassa on yksi erityistä tukea tarvitseva lapsi, ei oppilaita saa olla kuin max 20 yhdellä opettajalla. Muutoin luokkien koko pyörii jo lähellä kolmeakymmentä oppilasta. Bussiretkellä oli mukana kaksi luokkaa, joissa molemmissa on yksi erityistä tukea tarvitseva oppilas = 40 lasta. Koulussa toimii ohjaajia, jotka kiertävät erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden luona vuorotellen. Nytkin mukana oli siis kaksi lasta, joista toisella oli todella paljon tuen tarvetta – retkellä mukana ollut ohjaaja työskenteli hänen kanssaan. Toisen luokan oppilas oli siis yhden opettajan (ja minun) vastuulla ja kun opettaja kertoi, että oppilaalla on taipumusta karkailuun liimauduin hänen kylkeensä kierroksella. Tapahtuihan siinä retken aikana monenlaista, pikku itkukohtausta ja muuta, mutta hyvin meillä meni pienestä kielimuurista riippumatta ja sama määrä retkeläisiä palasi takaisin koululle kuin oli lähtenytkin. Seurasin opettajien toimintaa luokkansa kanssa ja onhan meillä kovasti opittavaa täkäläisten opettajien todella aidosta ja vahvasta välittämisestä sekä lämmöstä, ja sen näyttämisestä omille oppilailleen.
Samassa inkluusion hengessä mennään myös vanhempien opiskelijoiden kanssa ja jokaisessa ryhmässä, jossa olen jo ehtinyt käydä, on selkeästi ollut aina erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita mukana. Minua kiinnostaa opettajien valmiudet näiden varsin vaativien ryhmien opettamiseen ja ohjaamiseen. Tätä asiaa selvittelen lisää ensi viikolla. Ammatillisten opettajien koulutuksesta kyselin perjantaina kahdelta ammatillisia aineita opettavalta opettajalta. Istukaahan alas, systeemi on tällainen: opinnot omalla alallaan pääosin yliopistossa (tai korkein mahdollinen alan koulutus), valmistumisen jälkeen voi hakeutua opettajaksi ja kun on työskennellyt kuusi vuotta (!) voi hakea pedagogiseen koulutukseen. Eli kun olet saanut rämmittyä kuusi vuotta ja opetellut kantapään kautta asioita, olet valmis hakeutumaan pedagogiseen koulutukseen, jossa mm. opetetaan didaktiikkaa, ryhmien ohjaamista jne. Tämä systeemi on nyt kuulemma muuttumassa, olivat itsekin sitä mieltä, että väärin päin mennään puuhun.
Huomenna lukee ohjelmassani, multimediaopetukseen osallistumista. Sain muuten aiheutettua täällä todellisen tyrskähdysten kuoron, kun aivan viattomasti kyselin koulussa wifiä ja tykin käyttöä luokassa, että saisin läppärini liitettyä. Taitaa olla kahdessa luokassa tykki eikä wifiä ollenkaan käytössä. Uusi koulurakennus on luvattu jo lähes kymmenen vuotta sitten, nyt toivovat, että reilun 1½ vuoden päästä heillä olisi moderni ja toimiva koulurakennus. Näillä mennään uuteen viikkoon.
Ciao,
Marjut
